Oma tarina: Sanasokean yliopistotutkinto


Olen sekä synnynnäisesti että perinnöllisesti sanasokea (niin kuin me kaikki lukihäiriöiset).
Synnyin 13.9.1951 työläisperheen esikoisena Turussa. Isäni on vielä pahemmin sanasokea
kuin minä, samoin siskoni ja hänen tyttärensä. Isäni elää edelleen tänään 86-vuotiaana
rakentamassaan omakotitalossa Turussa. Muutimme tähän taloon niihin aikoihin kun menin
kouluun. Kolme ensimmäistä kouluvuottani kävin Kerttulin kansakoulua. En muista mitään
erityisen traumaattista tai mitään erityistä sen paremmin lukemaan kuin kirjoittamaan
oppimisesta. Kunnolla lukemaan oppiminen oli kuitenkin työlästä.

Muistan joinakin kesinä ollessani jo toisella kymmenellä, kun isäni painosti minua lukemaan kirjoja. Meillä sanasokeilla kun lukeminen on työlästä niin jonkun tason vastenmielisyys on usein osana lukutapahtumaa.

Kun sitten olin neljännellä luokalla kansakoulua, tuli se aika, jolloin piti pyrkiä oppikouluun.
Tyypillisesti tämä oli kynnys, joka tehokkaasti karsi kaikki sanasokeat jatko-opinnoista, kun muistamme vielä, että Suomessa ei silloin tunnettu koko lukihäiriö – tai sanasokeus – käsitettä lainkaan.

Kun sitten äitini kävi keskustelemassa silloisen luokanopettajani kanssa mahdollisuuksista, hän oli todennut että kyllä kaikki muuten on aika hyvin, mutta ainekirjoituksessa kirjoitusvirheisiin pitää kiinnittää erityistä huomiota! No pyrin ja kumma kyllä pääsin. Pisteeni eivät toki riittäneet ihan huippukouluun, mutta oppikouluun kumminkin.

Oppikouluun kumminkin

Niin alkoi 8 -vuotinen taipaleeni oppikoulussa, joka sittemmin venyi 9-vuotiseksi. Ensimmäinen kylmä suihku tuli oppikoulun toisella luokalla, kun alkoi ruotsin kielen opiskelu. Olin alussa innoissani siitä, mutta kun meillä oli ensimmäiset kokeet niin kokeeni sisälsi mahdottomasti kirjoitusvirheitä. Arvosana oli muistaakseni 5 – ja minä oli pöyristynyt. Tästä alkoi koko oppikoulun kestävä kujanjuoksu vieraiden kielten kanssa. Seuraavana vuonna meille tuli englannin kieli ja se oli ehkä vieläkin vaikeampi pala kuin ruotsi. Tyypillisesti koko koulun ajan kielten arvosanani olivat 5 tai 6 – aina joskus 4! Koko oppikouluaikaani siis leimasi surkea menestys vieraissa kielissä. Sanojen oppiminen oli vaikeata ja varsinkin niiden kirjoittaminen.

Olin kiinnostunut luonnontieteistä. Niinpä matematiikan lisäksi biologia, kemia ja fysiikka kiinnostivat ja olivat helppoja. Pulmia oli aina äidinkielessä. Kammottavinta oli joutua lukemaan ääneen. Muistan edelleen miten pelkäsin niitä suomen kielen tunteja, joissa jouduin lukemaan Seitsemää veljestä ääneen. Samoin vieraiden kielten julkinen ääneen lukeminen oli yhtä tuskaa.

Isäni oli ajan kuluessa perehtynyt erilaisiin oppimismenetelmiin ja hän osti meille hienon Tandberg avokelanauhurin ja yritti kannustaa minua ja sisartani käyttämään sitä kieltenopiskeluun.

Oppikoulun viidennellä luokalla oli taas valinnan paikka. Pitäisikö minun jatkaa lukioon?
Olin siis innostunut luonnontieteistä ja ratkaisuni oli aivan selvä ; yliopistoon!

Lukion kautta yliopistoon – sanasokeana

Lukion ensimmäinen ( siis oppikoulun 6.) sujui samaan tapaan kuin keskikoulu. Keväällä
sain kaksi 4:sta ja siis kahdet ehdot sekä ruotsin että englannin kielestä. Silloin äitini ehdotti, että osallistun englannin kielen kesäkurssille Englannissa. Olin innokas ja näin tapahtui ja ilmoittauduin EK:n kurssille Brightoniin. Tämä oli elämäni matka. Koulutusta pitivät suomalaiset opettajat, eikä se paljonkaan eronnut kouluopetuksesta Suomessa, mutta asuin – niin kuin siellä tehdään vieläkin – perheessä. Minulla sattui erittäin mukava perhe, joka vietti paljon aikaa kanssani ja minä ekstroverttina kävin mitä ihmeellisempiä keskusteluja sillä neljän vuoden englannin opillani. Tämä oli kehitykselleni ratkaisevan tärkeää! Kun palasin Englannista, huomasin että englannin kieleni oli parantunut ratkaisevasti. Minä tietysti opin oleellisesti paremmin korvan kuin silmän avulla! Lisäbonuksena sain erinomaisen kauniin eteläisen Sussexin murteen ja sitä olen saanut siitä kiitosta pitkään.

Kun palasin Englannista, olivat ruotsin kielen ehdot suorittamatta ja niin jouduin kertaamaan 6. luokan.
Tämä oli turhauttavaa, muttei mahdotonta ja sosiaalisesti minulle hyvä juttu. Kun oli 8. luokalla joskus alkusyksystä, meillä oli äidinkielen ainekirjoitusten palautustunti.

Kaikki muut saivat korjatut paperinsa paitsi minä. Sitten opettajani kutsui minut luokseen luokan eteen. Tässä vaiheessa todella pelästyin ja aloin miettiä mitä hirveätä ole viime aikoina tehnyt. Opettajallani oli ainepaperini auki pöydällä eikä siinä ollut yhtään korjausmerkintää! Sitten hän osoitti paperista yhtä lausetta ja kysyi oliko siinä yhtään kirjoitusvirhettä. Luin lauseen ja vastasin ei. Hän kehotti minua uudelleen lukemaan lauseen.

Nyt löysin yhden kirjoitusvirheen. Loppujen lopuksi osoittautui, että lauseessa oli kolme
kirjoitusvirhettä, joista löysin kaksi muutaman yrityksen jälkeen. Tämä jälkeen hän sanoi minulle, että hän uskoon minulla olevan sellainen ominaisuus kuin sanasokeus .

Kuulin termin ensimmäisen kerran ja vuosi oli 1970. Nykyäänhän tätä sitten kutsutaan lukihäiriöksi, mutta tuosta tapahtumasta onkin ehtinyt vierähtää 42 vuotta!

Sain psykologi Eugen Parkatilta todistuksen sanasokeudesta. Kun sitten tuli ylioppilaskirjoitusten aika kysyin koulumme rehtorilta kannattaisiko tämä liittää yo-papereitteni mukaan. Hän ei ollut koskaan kuuluuttakaan moisesta ja vastasi kieltävästi.

Ylioppilaskirjoitukset sujuivat kohtuullisesti. Yleisarvosana oli C, matematiikka M ja huonoin arvosana oli äidinkielessä B. Pyrin saman keväänä Turun Yliopistoon lukemaan matematiikka ja pääsin. Toisena opiskeluvuotena otin sivuaineeksi tietojenkäsittelyopin. Yliopistossa en muista varsinaisia sanasokeuteeni liittyviä asioita, joten matemaattis-luonnontieteellisessä se ei juuri näkyvästi haitannut.

Jossain vaiheessa havaitsin, että minusta ei ole suureksi matemaatikoksi ja opettajaksi en halunnut. Näin välitutkinnon jälkeen vaihdoin pääaineekseni tietojenkäsittelyn, enkä ole päätöstäni koskaan joutunut katumaan – päinvastoin. Sain opintoni kohtuu ajassa kurssien osalta päätökseen, mutta pro gradu -työn tekeminen tuotti vaikeuksia.

Ensimmäinen vakituinen työpaikka YLE:ssä

Sain ensimmäinen pysyvän työpaikkani Yle:n ATK-osastolta 1979 alkuvuodesta. Pro gradutyön eteni ja valmistui onnenpotkun ansiosta. Yle hankki 1980 alkuvuodesta (varmaankin ensimmäisen Suomessa) tekstinkäsittelyjärjestelmän IBM:ltä. Perehdyin siihen ja samalla voin työajan ulkopuolella kirjoittaa sillä gradutyöni ja niin se valmistui ja minä siinä ohessa.

Työssäni alkuvaiheessa ohjelmointi oli hyvin ”kirjallista” ja pikkutarkkaa ja siis minulle vaikeata, mutta siitä selvittiin. Nykyäänhän Java– kehittämisympäristöt ovat huipputehokkaita ja vaativat vain ’viitteellistä’ kirjoitustaitoa ennakoivine kääntäjineen, joten tänään se on kertaluokkia helpompaa. Järjestelmäkehittäjän pitää ohjelmoinnin lisäksi kirjoittaa kasapäin kuvauksia ja raportteja. Minun papereissani oli alkuaikoina tietysti kasapäin virheitä, mutta en muista kenenkään koskaan vakavasti huomauttaneen niistä. 1980-luvulla vähitellen yleistyneet teksinkäsittelyjärjestelmät helpottivat asiaa.

Kuitenkin pitkälle 2000-luvun alkuun saakka minun piti luettaa ja korjauttaa kaikki vähäisetkin tekstini. Näin sekä vaimoni että lähimmät kollegani ovat saaneet tai joutuneet lukemaan kilometrejä tekstejäni.

Apuvälineenä oikolukijat

Kirjoitan päivittäin sekä suomea että englantia ja minun välttämättömiä apuvälineitäni ovat oikolukijat. Aluksi kunnollinen sellainen oli vain MS-Wordissä, mutta tätä tekstiä kirjoitan OpenOffice Write:lla ja tässäkin kirjoituksen reaaliaikainen oikoluku toimii hyvin molemmilla kielilläni.

Ääneen lukeminen on tiukalla keskittymisellä alkanut sujua tyydyttävästi vasta viisikymppiä täytettyäni. Kun tyttäremme oli 4- tai 5-vuotias ja luin (siis yritin) hänelle iltasatua, hän kerran hetken kuunneltuaan hermostui ja tokaisi: ”Etkä voi hakea äitiä lukemaan kun sä et osaa!”. Näin siis lasten ja imeväisten suusta kuulee totuuden, vaikka se voi aika ajoin olla kovaa.

Kirjoittaja Jukka Tamminen.

Tällä hetkellä Jukka opastaa Enterissä lähinnä eläkeläisiä ja pitää luentoja erilaisista tietotekniikkaan liittyvistä aiheista.